Tällä kertaa halusin kirjoittaa suuresta intohimostani, lauluharrastuksestani.
Olen rakastanut laulamista pikkutytöstä lähtien. Ääneni on aina ollut ainakin, no, kuuluva. Seurakunnan kerhon, esikoulun ja koulun laulukokemukset ovat jääneet mieleeni pääosin ihanina muistoina.
Ensimmäinen kokemukseni varsinaiseen laulun harrastamiseen tapahtui Kotkalaisessa lapsikuorossa 90-luvun alkupuolella. Tämä kokemus oli opettava, mutta myös hyvin ahdistava. Kuoron vetäjä oli hemmetin tiukka täti, joka oli varmasti osaava, mutta samalla teki parhaansa tukahduttaakseen laulamisen ilon ja innon. Tämä harrastus ei sitten vuotta-paria kauempaa kestänyt.
Jo ala-asteella minua jäi harmittamaan kaksi asiaa musiikin saralta. En hankkiutunut musiikkiluokalle, enkä opetellut soittamaan mitään soitinta. Näihin asioihin ei kotoa minua osattu kannustaa, enkä itse ymmärtänyt kinuta niitä tarpeeksi. Asia oli pienituloiselle perheelleni myös kustannuskysymys.
Nykyään tuntuu naurettavalta, että yläaste/lukioikäisenä tunsin "soittojunan" jo menneen. Kai minulle oli jossain sanottu, että soittaminen olisi pitänyt aloittaa jo pienenä, että siihen pääsisi mukaan. Nyt tiedän tämän olleen hölynpölyä ja olenkin ajatellut joskus opetella soittamaan edes vähän jotakin, todennäköisesti koskettimia, kunhan tässä kerkiän. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Takaisin siis lauluasioihin...Helilän yläasteella laulukiinnostukseni sai uutta virtaa kun liityin koulun kuoroon. Sielläkin musiikinopettaja oli melko tiukka täti, mutta myös hyvin kannustava. Musiikinopettaja luotsasi koulun kuoroa ammattitaidolla ja kokemus oli todella innostava ja opettavainen. Myös esiintymiskokemusta tuli roppakaupalla erilaisissa koulun tapahtumissa. Koulun kuoro teki jopa esiintymismatkan Espanjaan. Tämä matka oli ensimmäinen monista Etelän matkoistani ja ikimuistoinen. Muutaman kerran pääsin myös laulamaan pieniä pätkiä soolona, mikä oli jännittävää mutta ah niin ihanaa.Varsinkin eräs musiikkitunnilla valmisteltu Levoton Tuhkimo- esitys koulun kevätkonsertissa jäi mieleeni, koska silloin annoin palaa täydestä sydämestäni ja heittäydyin hommaan antaumuksella ja se kannatti koska esityksestä kohistiin monta viikkoa.
Jo yläasteaikoina tutustuin ensimmäisen kerran julkisella paikalla karaokeen. Muistan aina ensimmäisen karaokelauluni Cinderella laivan diskossa n. 13 -vuotiaana. Se oli "Enkelin Silmin" ja se meni aika hyvin. Tästä alkoikin intoni karaokeen ja se on pitänyt laulamisen ilon elämässäni näihin päiviin asti. Valehtelenkohan, jos sanon, että karaokessa olen laulanut tähän ikään mennessä helposti satoja, mahdollisesti tuhansia lauluja. Eikä siihen alkoholia tarvita. Kaikista hauskinta on mennä ystävien kanssa alkuillasta karaokekuppilaan, tilata limpparit tai teetä ja kokeilla kaikkia lauluja mitä mieli tekee, kun yleisöä saatikka laulujonoja ei juuri ole. Olen aina tykännyt laulaa mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaista ja karaokebravuureitani taitaa olla ainakin Rannalla, Kun kuuntelen Tomppaa, Koneeseen kadonnut, Sleeping Sun, Levoton Tuhkimo, Underneath your Clothes, I will always love you ja ai niin...Pokerface.
Karaokehuumassani menin sitten Suomen PopStars 2 koelauluihin vuonna 2004. Kappaleena oli Sugababesin "Too Lost In You". No sehän meni...NIIN PENKKAAN KUN VAAN MENNÄ VOI! Paikka, jossa laulettiin kameroineen ja valoineen oli kuin ufo. Ja epäluonnollisen tilanteen jännitys sai minut valtaansa. Kertosäkeessä en kai muistanut hengittää ja ääneni sortui tosi pahan kuuloisesti. Kiitos riittää, sanottiin. Tuomarina toimineen XL5 laulajan Mican, kommentti jäi ainaisesti mieleen. "Sait suht' menevän Poppikappaleen kuulostamaan ihan Suomi-iskelmältä. ".
Ei siis tullut jatkopaikkaa. Parasta oli, että se kolmen sekunnin pätkä, jossa ääneni sortui, pääsi televisioon. Sinne hupipaloihin...Oli sitten kiva kuulla puolitutuilta kuittailua ja virnistyksiä, että nähtiinpä sut telkkarissa. Heh heh! Se on kova paikka. Tekisi mieli vajota maan alle. Vaikka olen hyvin herkkä kritiikille, minulle on jostain, en tiedä mistä, siunaantunut jotakin sisua, rohkeutta ja itsetuntoa, joka sai minut jatkamaan laulamista. Opin, että minusta tuskin koskaan tulee poptähteä. Hyväksyin, että kaikista ei voi eikä tarvitse tulla. Aiemmista kokemuksista tiesin, että laulamiseni kuulostaa suurin osin silti ihan kelvolliselta, jos hermot vain kestävät. Itseasiassa suosittelen kaikille itsensä nolaamista välillä. Kun siitä selviää, on paljon vahvempi. No...kukapa muistaakaan PopStars 2 voittajaa? Se oli joku poikabändi, jolla ei tainnut tulla edes yhtään kunnollista hittiä ikinä. Mutta arvostan kyllä myös laulajia, jotka tämänkaltaisissa kilpailuissa menestyvät. Ei ole helppoa! Kuulin muuten aamuisessa satunnaisessa lastenohjelmassa tähän hyvin sopivan lausahduksen, joka voisi olla mottoni:
"Et saa antaa pikkuasioiden, kuten julkisella paikalla itsensä nolaamisen, estää sinua pitämästä hauskaa." - Tuntematon lastenohjelma
Karaokeharrastukseni siis jatkui ja jossain vaiheessa vuonna 2010 alkoi tuntua, että tämä ei enää riitä. Haluan enemmän. Vastasin muusikoiden netissä ilmoitukseen, jossa etsittiin bändiin laulajaa ja pääsin tähän bändiin mukaan. Bändissä oli minua nuorempia, erittäin lahjakkaita poikia. Kaveruksia keskenään lapsuudesta saakka. Bändiharrastus oli minulle uusi juttu. Pojat ottivat minut hyvin vastaan ja sain ensimmäisen tuntuman bändielämään. Ostin PA:t ja mikrofonin, kokeilin ensimmäisen kerran tehdä sanoja heidän tekemiin kappaleisiin ja voitettiin jopa bändikilpailu. Olin tosi iloinen ja innostunut. Pian huomasin kuitenkin olevani toivotusti raskaana (Väärinkäsitysten välttämiseksi ihan sille omalle "vastanaidulle" aviomiehelleni siis :) ) . Tuntui, että tämä ei tietysti sovi ehkä parhaalla mahdollisella tavalla yhteen vasta-aloitetun bändiharrastuksen kanssa, mutta näin oli asiat. Pojat sitten päättivät hetken tuumailtuaan antaa minulle "potkut" bändistä, jotta pääsen keskittymään tulevaan vauva-arkeen. Onhan se ihan ymmärrettävää, kun ajattelee, että en ollut kuitenkaan vielä ehtinyt kunnolla integroitua ulkopuolisena ja eri elämäntilanteessa olevana näiden kaverusten joukkoon. Mutta kyllä se hemmetin pahalta tuntui!
Tein työtä käskettyä ja keskityin siis raskauteen ja vauva-arkeen. Tosin raskaus ei laulamistani juuri hidastanut, kävin karaokessa vielä viikko lasketun ajan jälkeen, kun esikoiseni päätti syntyä reilu pari viikkoa "yliaikaisena".
Keväällä 2012 ajatus bändistä alkoi taas kutkuttaa ja tällä kertaa laitoin itse muusikoiden nettiin ilmoituksen. Tätä kautta aloin yhteistyön erään kitaristin, hemmetin hyvän tyypin, kanssa ja alettiin kokoamaan bändiä. Monien vaiheiden ja useamman taitavan soittajan lähdön (myös tämän alkuperäisen kitaristin) ja tulon jälkeen sain kokoon bändin, johon olen erittäin tyytyväinen. Kiki's cover rock/pop bändi koostuu eri ikäisistä, eri taustaisista ja erilaisista ihmisistä, mutta jotenkin tuntuu, että taidetaan tulla ihan hyvin toimeen :). Suorastaan kiitän onneani, että olen tuollaiset osaavat, innostuneet ja sydämelliset ihmiset mukaani löytänyt. Kaikilla on jotakin annettavaa yhteiseen "soppaan" ja olen oppinut ja koko ajan opin heiltä paljon uutta. Olen suorastaan imarreltu, että noin hyvät tyypit ovat halunneet puutteistani ja kokemattomuudestani huolimatta bändiä kanssani eteenpäin viedä ja yhdessä olemme saavuttaneet paljon. Monta upeaa keikkaa ja kokemusta rikkaampia ollaan nyt. Tekemällä oppii ja kehittyy ja voi olla että jossain vaiheessa jotain omaa matskuakin saadaan kokoon :).
Kiki's bändin kotisivuihin pääset tutustumaan täältä
ja voit myös tykätä meistä facebookissa
Bändiharrastus on ensimmäinen harrastus elämässäni, jota olen jaksanut näinkin pitkään innolla viedä eteenpäin. Se on myös loistavaa terapiaa ja vastapainoa arjelle pienten lasten kanssa. Muuten, toisen lapseni syntymä taisi aiheuttaa nykyiselle bändilleni n. 3 viikon treenitauon...että hui kauheeta! Olen viimeistään nyt huomannut, että laulaminen on kutsumukseni ja aion sitä jatkaa jossain muodossa niin kauan kuin minussa henki ja jonkunlainen ääni pihisee. Aina löytyy uutta haastetta ja mielenkiinnon kohdetta. Coverbänditoiminnan ja omien biisien tekemisen lisäksi myös akustinen esiintyminen on jo jonkin aikaa vetänyt puoleensa...toivottavasti sekin saa jossain vaiheessa tuulta alleen.
Esiintyminen minua pelottaa edelleen. Jännitys on tietysti hyväksikin sillä silloin sitä automaattisesti virittyy hyvään "suoritukseen". Jännitystä ei ainakaan tuntemattomat minusta juuri ulospäin huomaa, mutta harmi jos se vaikuttaa sisäiseen mielentilaan eli ei aina osaa keskittyä ja nauttia hetkestä tarpeeksi. Joskus vasta jälkeenpäin tajuaa miten hieno juttu tuli tehtyä. Onneksi tässä asiassa kehittyy harjoittelemalla ja esimerkiksi viime keikalla olin jo melko kotonani siellä lavalla. Hassu juttu on, että edelleen minua jännittää jopa karaoken laulaminen =). Eli tuskin pääsen koskaan eroon esiintymisjännityksestä kokonaan, mutta uskon kyllä oppivani sitä aina paremmin ja paremmin hallitsemaan.
Tässä oli siis aika perusteellisesti kuvattu musiikillinen matkani tähän asti. Omien kokemusteni pohjalta sanoisin kaikille, että kannattaa seurata oman sydämen ääntä ja oppia vastoinkäymisistä, mutta ei koskaan lannistua. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Hiukka realismia mukaan. Kuuta taivaalta ei kannata tavoitella, mutta jos vähän vaikka sitä tähtipölyä. :).
Tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastaa täydellä sydämellään!
Tärkeintä on tehdä sitä mitä rakastaa täydellä sydämellään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti